Well this boat may sink but I’m not gonna rock it, cos the sea doesn’t know my name

Ootan kirjotusten loppumista, lumen sulamista, matkaa Rodokselle (♥), pakoreissuja Hämeenlinnasta kavereiden luo muihin kaupunkeihin, lämpösiä kesäsäitä, sitä kun on täysin terve vailla mitään kipuja tai nuhaa, sitä kun saa lakin päähänsä, sitä kun on kaikki portit avoinna ylioppilaaks valmistumisen jälkeen (vaikka ahistavaa se myös on), sitä kun pääsee hyvästeleen Hämeenlinnan... Haluun alottaa kaiken puhtaalta pöydältä ja pois täältä, että vois taas hengittää. Okei. Loppujen lopuks saattaakin olla haikeeta hyvästellä tää kaupunki, kun on tullu asuttua täällä kuitenki 14 vuotta... Ehkä mä jälkiviisaana ihmisenä sit joskus tänne kaipailen. Tai sit en.

Only know you've been high when you're feeling low

Mun on pitäny jo pitkään kirjottaa tänne jotain, mutta en oo vaan pystynyt. Suoraan sanottuna tää vuosi ei oo alkanut kauheen hyvin, jos nyt muutamia ihania hetkiä ei lasketa. Mä hetkellisesti kadotin mun elämänilon, kun stressasin itteni sairaalakuntoon asti. Musta tuntuu, että tää apeus on johtunu lähinnä auringosta. Se ei oo kauheen usein täällä päin näyttäytyny. Paitsi tänään.

Nyt on alkanut vähän helpottaa, vaikka ylppäreiden luku-urakka periaatteessa vasta alkoi (tekstitaito ja enkun kuuntelut tosin on jo takana). Mun on tehny mieli monestiki kirjottaa tänne, mutta resurssit ei oo vaan riittäny... Oon aatellu kirjottavani vaan sillon, kun siltä tuntuu, koska en haluu blogin aikatauluttavan mun elämää. Blogi on vaan pienenpieni osa mun elämää. Oon myös aatellu, etten haluiskaan enää kertoa mitään mun elämästä, mutta plaah kun ei mulla oo melkein mitään salattavaa, vaikka en kaikkea haluakaan toisille jakaa. Eri asia on, että kiinnostaako ketään lukea mun ajatuksista. Mut miks mun pitäis ajatella aina mitä muut ajattelee? Tai että "ei ketään kuitenkaan kiinnosta"? Itteä vartenhan mä tänne kirjotan. Tää on jokseekin vapauttavaa purkaa niitä "turhempiakin" ajatuksia... Ja kirjottaa vaikka vaa siitä kuinka tyhmä sää on ollu. Tai kuinka etin koko aamun sukkaa ja löysin päivällä sen housun puntista. Tai kuinka kivaa oli ihan luvan kanssa olla päivän tosi nolo - eli juosta ympäriinsä naamiaisasussa penkkareiden takia. Tai kuinka on liikuttunut pelkästään yhden herkän biisin takia.

 Mä kaipaan aurinkoa ja kesää. Mä oon jälkiviisas ihminen ja tajuun vasta jälkeenpäin kuinka hyvin joskus vaikka asiat oli tai kuinka typerästi tulikaan sanottua. Sairaalassa ollessa tajus kuinka tärkeetä terveys on ja kuinka idiootti oon ollu, jos oon valittanu jostain ihan pikku asiasta. Nyt terveenä olemista osaa arvostaa paljon enemmän ja olin ihan sanoinkuvaamattoman onnellinen ku pääsiki abiristeilemään ja penkkareihin...

Tällä hetkellä elämä tuntuu ylppäreiden(kin) takia aika rämpimiseltä, mut koitan koko ajan uskotella et kaikki kääntyy viel paremmaks. Positiivisena olo on tosi vaikeeta - varsinki ku olo on niin yksinäinen, mut yritys on kova. Uskon selviäväni kaikesta ja hymyileväni onnellisena valkolakki päässä sitten kevätjuhlassa. Ainaki toivon niin! Satun vaa olee sitä ihmissorttia, joka masentuu heti epäonnistuessaan. Pitäis alkaa potkia itteeni persuksille...

Ei mut oon hirmusen kiitollinen kaikille lukioajasta, erityisesti HYKissä. Uskon, et jossaki vaiheessa elämää vielä ikävöin lukioaikoja, vaikka rankkaa seki on ollu. Oon kiitollinen kivoista penkkareista, abiristeilystä ja kaikista lukioajan muistoista. Toivon, ettei meijän porukan yhteydenpito loppuis teiden erkanemiseen...

P.S. Ihanan älypuhelimeni hankkimisen jälkeen mä en oo paljonkaa oikeeseen kameraan koskenu, mikä on kyl toisaalta harmi. Puhelin sattuu vaan aina olemaan mukana sopivasti, niin sillä tulee suurimmaks osaks kuvailtua. Ehkä mä viel jossai vaihees rakastun mun järjestelmäkameraan uudelleen ja hylkään puhelimen... Täl hetkellä tää puhlu tuntuu vaan kivemmalta ja nopeemmalta keinolta jakaa kuvia.

Jos joku haluu herkistellä nii tos aivan ihana mut vähä surullinen biisi...♥